⭐⭐⭐⭐⭐ Lukijoiden kirja-arviot
Ulla Welin, runoilija, kirjailija Helsinki
Uudenmaan Kirjoittajat ry – Nylands Skribenter rf
”Tarina alkaa tilanteesta talvisena yönä -39 , siirtyy sitten muutaman vuoden aikaisempaan vaiheeseen, kertoen perheen taustoista ja perheeseen syntyneistä lapsista.
Kuvataiteilija, joka on ryhtynyt kirjailijaksi, maalaa hyvin maisemat niin aluksi kotiympäristössä kuin sittemmin evakkomatkoilla ja perheen asuessa eri paikkakunnillakin.
Kirjassa on ihana, lämpöinen perhekeskeisyys, puhalletaan yhteen hiileen, tavataan sukulaisia ja tuttavia.
On perhejuhlia vaatimattomine lahjoineen. On kilometrien pituisia koulumatkoja, joita tämän päivän koululaiset eivät voisi ymmärtää.
On isän veistämät sukset. Ja koko ajan kulkee mukana SOTA, kaikkine kamaluuksineen. Sattuu vahinkoja, kun löytyy ammuksia.
On tapettava lemmikkieläimet, kun on lähdettävä pakoon vihollista. Ja maassa riehuu tuberkuloosi vieden jonkun joka perheestä,niin lapsen kuin aikuisen. Tässäkin kirjassa riittää hautajaisia ja suru jättää jälkensä ihmisiin. Ja rintamalta palaavat rakkaat arkuissa. Niin paljon, niin totta. Ja kuitenkin kirjassa on lämmin henki, ihana tunnelma.
Perheissä leivotaan kakkuja ja karjalanpiirakoita. Leipää, jonka päällä voi sulaa. Uunissa haudutetaan karjalanpaistia. Ystävyyssuhteita syntyy, on luotettava toiseen heti. Ollaanhan karjalaisia ja koettu samat kauheudet, samat pelastumiset.
Kirjassa kuvataan sotalapsi-asiaa äidin kannalta. Helppoa se ei ollut kenellekään.
Kertomuksen päähenkilö eli todellisuudessa kirjailijan äiti, käy kansakoulua, jatkokoulua, rippikoulua, haaveilee opettajan ammatista, mutta päätyy moneen muuhun työhön. Juuri alkaessaan juurtua johonkin, joutuu jättämään työnsä ja muuttamaan isän vaatimuksesta perheen mukana muualle. Vähissä olivat tuohon aikaan nuoren naisen mahdollisuudet päättää omasta elämästään, opiskelustaan tai työstään.
Monen lapsen kohdalla vanhemmat ottivat nuoren, työstä saaman palkan perheen yhteiseen talouteen.
Niin tässäkin isä aikoo tehdä, mutta onneksi topakka täti, isän sisar, pelastaa tilanteen, ja niinpä nuori nainen saa elää hitusen omaa elämää, käydä tansseissa, tutustua toisiin nuoriin, asua omassa huoneessa.
Rakkaudesta ei parantunut liiemmälti puhua, mutta koko tarinan matkan nuori neito haaveilee ”naapurin pojasta”, joka on ollut hänen ystävänsä, mutta katoaa sodan melskeisiin.
Kun aloin lukea kirjaa se imaisi niin mukaansa, että en malttanut jättää sitä kesken, vaan luin sen kannesta kanteen yhden päivän kuluessa.
Jokaisen sivun loppu vaati kurkistamaan jo seuraavalle sivulle. Mukana oli myös oikeita valokuvia elävöittämässä todellisiksi henkilöitä, joista kerrotaan.
Kirjailija Eija Sandberg on kuvataiteilija, mutta hänen käteensä käy hyvin myös kynä, esikoisteos ei varmaan jää hänen ainoaksi kirjakseen.”
Tuula Lehtosalo, evakon tytär:
”Löysin Sandbergin kirjoittaman kirjan Facebookin ”Siirtokarjalaisten jälkipolvet” -ryhmän keskusteluista ja tilasin sen Adlibriksestä – ja luin innolla. 92-vuotias evakkoäitini kuoli viime syksynä, ja se aiheutti valtavan kaipuun Karjalan aikaisiin asioihin – aivan kuin karjalaisuus olisi ollut ainoa linkki äitiini hänen kuoltuaan.
Sandbergin teksti on luotettavan tuntuista, koska kirjassa kerrotaan sisällön syntyneen haastatteluista ja jopa evakkoaikaisista muistiinpanoista. Vielä elossa olevat evakot eivät enää muista tapahtumia ainakaan tarkasti, joko siksi että ovat olleet tuolloin liian pieniä lapsia tai useilla vanhemmilla ihmisillä muisti tekee jo tepposiaan.Eija Sandberg kirjoittaa peittelemättä ja uskottavasti kuinka vähän tuohon aikaan kerrottiin lapsille sodan uhasta ja pelosta, vakavista sairauksista ja kuolemasta, rakkaudestakaan – eikä niistä ollut lupaa kysyäkään. Lapsi joutui vain aistimaan ilmapiiriä ja tekemään omia tarkkoja havaintojaan.
Kirjan kertomuksia härkävaunuissa tapahtuneista evakkomatkoista pysäyspaikkoineen ja perille saapumisineen oli mielenkiintoista lukea, koska minulle ne ovat jääneet aika epäselviksi. Aivan kuin olisin itse ollut samalla matkalla. Lukiessa jouduin usein laskemaan kirjan kädestäni, miettiäkseni ja surrakseni äitini kokemia asioita – aivan kuin olisin päässyt lähemmäksi häntä ja ehkä ymmärtänyt jotain äidistäni.
Lapsille ja nuorille evakkomatkat eivät kuitenkaan olleet pelkkää surua ja murhetta, vaan he jatkoivat elämäänsä uusilla paikkakunnilla innolla ja nuoren ihmisen elinvoimalla. Lapset mukautuivat uusiin kuvioihin ja kiintyivät uusiin ystäviin. Sen tajuaminen oli terapeuttista. Ei evakkolasten elämä ollutkaan jatkuvaa itkua ja kaipausta – vaikka vanhemmille se taisi ollakin sitä.
Kirjasta ymmärsin jotain siitä kuinka erilaista elämä oli jos perheenisä oli töissä evakkomatkojen aikana.
Eija Sandbergin kirjaa lukiessani soitin usein veljelleni, joka oli lapsena jaksanut mielenkiinnolla kuunnella äitini suvun vaiheita. Kyselin että mitenkäs tämä ja tämä asia oli mummon ja ukon perheessä. Oli hienoa saada selvyyttä moniin asioihin.
Odottaisin kirjalle jatkoa Saimin ja hänen perheensä elämästä! Mielestäni kirja loppuu siten että se antaisi toiveita siihen.”
Urpo Kormano, Järvenpää:
”Kirja palautti mieleeni oman elämäni Jaakimassa, josta joudin alle viisivuotiaana lähtemään sotaa pakoon. Palatessamme olin juuri samanikäinen kuin Vilho-poika, jonka hurjat tekoset ja seikkailut olivat kuin omiani. Eihän me pojat osattu pelätä niitä ammuksia, vaan ne olivat jännittäviä, vaikka niistä vanhemmat varoittelivatkin. Kirjan luin yhteen menoon, sillä tarina veti puoleensa niin, että ruokailutkin unohtuivat.”
Pentti Salmela, FM, kirjailija
Uudenmaan Kirjoittajat ry – Nylands Skribenter rf
”Hei Eija, luin kirjasi jo syksyllä. Olet saanut aikaiseksi hienon teoksen. Pelkästään ajan ja tapahtumien dokumenttaarisena kuvauksena sillä on arvoa. Lisäksi tarina perheestä ja suvusta sodan keskellä on kerrottu erinomaisen uskottavalla tavalla. Hämmästelin koko ajan sitä tarkkuutta, millä kuvaat tapahtumia.
Olet myös hyvin saanut esille Saimin, siis lapsen suhtautumisen järkyttäviin tapahtumiin. Hän ottaa kaiken vastaan ”tapahtuvina tosiasioina” tätä sen kummemmin surkuttelematta ja jäämättä pitkään suremaan. – Jos on lähdettävä, niin lähdetään. Jos on muutettava, niin muutetaan. Ainoastaan suru lapsuuden kadotetusta ystävästä säilyy koko kirjan ajan.
Saimissa on samoja piirteitä, kun Tuntemattoman alikersantti Rokassa:
”Ei pojat, eihän me tänne makaamaan jäädä. Soathan loppuut sotimalla.”
Tästä vahvalettisestä runonlausujatytöstä nousee sitten kirjan lopussa esille paikallinen kauneuskuningatar. Oikeastaan kirjasi on sankaritarina.
Sinun kirjoitustyylissäsi on samaa suoraviivaisen toteavaa kuin Saimin elämäntyylissä. Tyylisi on samalla vahvasti elävää ja suoraviivaisen toteavaa. Et liiaksi maalaile ihmisten järkyttävillä kokemusilla, etkä tunteilla. Samalla kerronnassasi on mukana (kadehdittava) helppouden tuntu.
Hyvää kevättä ja onnea kirjoittmiselle!
PS Onnea uudelle tulevalle kirjallesi. Hankin sen itselleni, kun saan kirja-luku-pinoani matalemmaksi.”
Irma Vuoristo, Tuusula:
”Luin kirjasi ja se tempaisi mukaansa heti ensi sivusta alkaen. Tunteet nousivat pintaan sitä lukiessa. Kyynelsilmin sitä luin kun Saimi-äitisi tuntoja sodan melskeessä kuvasit niin tunteikkaasti. Voin vain kuvitella mitä 10-vuotiaan tytön mielessä pyöri sodan alkaessa ja sen jatkuessa. Kuvasit hyvin perheen vaiheita ja luonteita ja olit saanut esiin hyvin eri henkilöiden tuntojakin. Myös Saimin lapsuuden tuoksuja sieltä löytyi.”
Leena Rantanen, Järvenpää:
”Kirjan tarina oli niin mukaansatempaava, että se piti lukea yhden päivän aikana. Olet todellakin loistava kirjailija. Värikästä kielenkäyttöä ja tarina rullasi hienosti eteenpäin. Hurja tarina. Mikä määrä menetyksiä, jäähyväisiä, luopumista, epävarmuutta, muuttoja, muutoksia ja niihin sopeutumista voikaan mahtua yhden ihmisen elämään!”
Tumman verhon takana 